Buenaventura, Panama | |
Viidakkoretkellä | |
2008.03.31 | |
2010.04.13 |
Heikki ”Heka, Hessu” on vetänyt monenlaista viidakkoretkeä. Nyt hänellä oli äitinsä Iiris ja tämän serkku Risto sukuloimassa, joten retkelle lähdettiin tee se itse periaatteella. Heka kyyditsi kuuden joukkueemme maastoon 2 km. Neliveto-pick-upin konelti toimi kartanpiirron alustana ja sanallinen selostus, Heikkihän ei niitä säästä, täydensi kynän viivaa. Riitta taltioi esityksen varmuudeksi videolle.
Nousua kesti puolitoista tuntia, paikoin hyvin jyrkkää ja osin kosteudesta liukasta punasavista polkua pitkin. Vauhti ei ollut kova siitäkin syystä, että luontoa seurasimme tarkasti. Joku huomasi linnun, toinen perhosen. Hämähäkitkin olivat sormenpään kokoisia, ja kasveja sekä kukkia löytyi moneen makuun. Useita lajeja tunnistimme ainakin porukalla. Irenen väki on oikeita luontoexperttejä ovat sitten kyseessä riutan kalat tai viidakon ihmeet ja Chimun miehistö on myös monilla matkoillaan tiedon jos toisenkin mieleen painanut.
Mä oksalla ylimmälläSelänteen huipulta 400 metristä luulimme jo Längelmäveden siintävän ja Roineen armaisten aaltojen ..., mutta Buenaventuran lahtihan se siinä aukeni eteemme koko komeudessaan ja kaikki kolme leikkiveneen kokoista purtta siellä kelluivat Karibianmeren sinessä.
Matka jatkui harjulla. Hylkäsimme houkuttevan puro-putousuinnin, sillä 400 metrin laskun se olisi kyllä kruunannut, mutta mistä voimat taas kipuamiseen yhtä korkealle?
Olemmeko eksyneet?Kolme tuntia vaellettuamme harjanne alkoi kääntyä väärään suuntaan. Palaammeko aikaisemmin havaitsemaamme risteykseen, vaiko jopa samaa tietä takaisin? Ei, lähdimme laskeutumaan aivan jyrkkää polkua. Tapiolla oli mukana machete, jolla hän sivalteli sauvat kaikille. Ne olivat välttämättömät tukipisteet liukkaassa rinteessä, yhtä liukkaiden irtokivien luiskahdellessa jalkojemme alla.
Yht’äkkiä polku päättyi. Se oli kasvanut umpeen. Palaaminen takaisin olisi juuri mahtunut päivänvaloon, mutta onko meillä voimia nousta ensin niljakas jyrkänne ja taas seuraava alasmeno? Aurinko oli välillä pilvessä, ja sitä paitsi niin ylhäällä päidemme päällä, että ilmansuuntien arvioiminen siitä oli epävarmaa.
Joudummeko yöpymään viidakossa. Tapio ja Eeva olivat joutuneet tilanteeseen Trinidadin viidakossa veneen melkein näkyessä. Kangasmetsässä voi kompuroida pimeässäkin, mutta sitä riskiä ei voi ottaa viidakossa jyrkänteiden ja silmille iskevien kasvien takia. Entäs hirmuiset jaguaaarit, joita Hessu oli kertonut täällä olevan? Huulena Hessulle heitetty: Jos ei huomenna olla takaisin, niin käynnistä etsinnät, alkoi näyttää aina todennäköisemmältä.
Takaisin sivistyksen pariinKolmen miehistön käsi-gps:t ja kompassit digittivät veneissä, eivätkä repuissa. Timo lähti tiedustelemaan korkeuskäyrää pitkin ja löysi polun. Pian se yhtyi suurempaan ja saavuimme laidunmaille tutuille maamerkeille. Eväät meillä oli kaikilla ollut, välipalaa ja juomaa, mutta iltapäivän kuumuudessa suut napsuivat, laahustaessamme kohti mainostettua keidasta polun päässä. Istumaan, lepäämään! Saimme erittäin maittavat kanariisiannokset 1,5 €:llä, eikä niiden huuhtominen parilla Balboa-oluella ja muulla virvoituksella nostanut numeroita edes kaksinkertaisiksi.
Iloisiahan Heikki, Marja ja vieraansa muutenkin olivat, mutta vaikutti siltä, että retkueemme ilmestyminen takaisin omin jaloin ja samana päivänä oli helpotus. Pelastusretkikuntaa ei sittenkään tarvinnut varustaa.
Rissasilla RillaamassaKuultuaan, että veneemme olivat seuraavana päivänä nostamassa ankkureitaan, Heikki, huolimatta omista vieraistaan, kutsui koko baletin grillinsä ympärille. Jotkut hakivat lihaa kaupasta, Heikin kyydillä tietysti, toiset toivat juomia ja muuta suuhunpantavaa veneiltä, vaikka Marja ja Heikki olivat kyllä tässä vaiheessa valmistaneet mahtavan määrän schaslik-vartaita.
Ruokaa ja juomaa riittikin aina ähkyyn asti, mutta säästölinjoilla ei oltu juttujenkaan suhteen. Purjehdukset maailman eri puolilla olivat tietysti aiheina, mutta vielä suuremman painon saivat luonto, sen ilmiöt, eläimet ja kasvit. Ja kaikilla oli niin mukavaa.
IreneIrene, Jonmeri 40, valmistui 1974. Jo seuraavana vuonna se purjehti Välimerelle ja seilaili siellä kunnes ylitti Atlantin 90-luvun alussa ja siitä asti purjehtinut Karibianmerellä. Sukupolvi on vaihtunut miehistöissä ja omistuksessa saman suvun sisällä. Tapio ja Eeva Hämäläinen ovat huoltaneet ja uudistaneet venettä ahkerasti. Lukemattomat oivallukset sen varusteissa tekevät siitä heille oivallisen, pitkiksi ajoiksi satamista riippumattoman veneen. Vesikone, monipuolinen sadevedenkeräys ja tieto sekä taito merenelävien hyödyntämisessä sai heidät viimeksi pysyttelemään asumattomilla Aves-korallisaarten ja riuttojen vesillä kahdeksan vikkoa yhtämenoa. Tarvitaan siihen kyllä reilusti sopivaa elämänasennettakin.