2011-01-15 Fuengirola, kevään merkit | |
2011.01.16 | |
2011.01.17 |
2011-01-15 Fuengirola, kevään merkit
Hyvää jatkoa alkaneelle vuodelle!
Mantelipuut kukkivat.
Radio Finlandiassa kertoivat, Kanarialla mantelipuiden kukkivan. Meidän leveytemme 36,5 astetta on 8 pykälää, n. 500 mpk pohjoisempi, mutta omin silmin todistimme saman luonnonilmiön täälläkin alkaneen. Yksittäiset puut siellä täällä tien pientareilla, asutuksen tuntumassa, olivat puhjenneet valkoisiksi tai hailakan vaaleanpunaisiksi hattaroiksi. Pieni, 5-10 metrinen puu on täysin lehdetön kukinta-aikaan, ja pensasmainen tiuha oksisto peittyy kokonaan isojen, 3-5 senttisten kukkien verhoon. Kukinta kestää kolmisen viikkoa, joten toivomme vielä näkevämme kokonaisten metsiköiden muuttumisen pehmeiksi, valkoisiksi pilviksi.
Kirjatiedon mukaan mantelipuu kasvaa luontaisena lähimpänä Marokossa, mutta näyttävä se on näillä tantereilla viljeltynä ja villiintyneenäkin.
Säätiedotus
On se ilmoja pidellyt. Tänä vuonna sade vihmoi päivän viikko sitten. Muulloin ei ole uskaltanut ilman aurinkolaseja nokkaansa ulos pistää. Väkisinkin tuntuu, että kevättä on ilmassa, vaikka pallomme radallaan on liikahtanut vasta karvan verran tuossa tarkoituksessa. Aamuksi lämpötilat ovat pudonneet jopa +11:een asteeseen. Välillä olemme ihailleet auringon nousua Välimeren sylistä 16:ssa asteessa. Päivälämmöt kipuavat 20:n tuntumaan, jolloin sitkeimmät sissit köllöttelevät kelteisillään rannoilla. Täytyyhän siinä jo meikäläisenkin Fleecen vetskaria raottaa.
Välähtelee
Nyt olen nähnyt jo neljä green flashiä täällä ollessa. Auringon nousu tapahtuu usein aamulenkkimme kestäessä, nykyään 0830 LT. Ilmiö vaatii kirkkaan horisontin. Se ei ole harvinaista herkkua.
Aikoinaan tuli välähdys puheeksi. Keskustelukumppani kysyi, eikö sitä ole vaikea havaita? Hän oli käsityksessä, että sellaisen voi nähdä vain auringon noustessa. Silloin me olimme niitä nähneet ainoastaan laskussa. Epäilijöitä koko ilmiön olemassaoloon on ollut useita. Timo Tanttu mm. uskoi, että kyllä hänkin niitä vielä näkee, kunhan tulee meidän ikäämme, ja viherkaihi vahvistuu.
Jonain pläkäaamuna, merellä tänne tullessa, ”sain” ensimmäisen aamuvälähdykseni. Taivaanrannan kirkastuessa, oli helppo havaita mistä kohtaa boltsi merestä nousee, ja siinähän se. Taittoilmiöstä on kyse. Valon muut osat vihreätä lukuunottamatta loistavat hetken poissaolollaan, auringon aivan ensimmäisen segmentin esiin pilkahtaessa ja vastaavasti viimeisen häipyessä.
Ilmiö on varsin lyhytaikainen, kai alle sekunnin, mutta aivan ensimmäisiä, asiasta luettuani ja havainnoidessani Itämerellä, se tuntui kestävän ikuisuuksia loivan laskukulman takia.
Merihorisonttikaan ei tunnu olevan välttämätön. Ainakin kerran on välähtänyt auringon laskiessa teräväreunaiseen pilveen, samoin joskus valon kadotessa kaukaisen vuoren silhuettiin.
Seuraelämää
Takavuosina, tässä samassa kylässä, ensimmäiset tarinaniskijät kiipesivät kannellemme heti odotuslaituriin töijättyämme. Jutut siitä vain paranivat, porukan seuratessa kannella mukana, meille osoitettuun paikkaan siirtyessämme. Osan aikaa viivyimme silloin aivan laiturin tyvessä, nyörit kiinni rantakapakoiden kivijalassa, joten rantaväestön, suuri osa suomalaisia, kiinnostus ja kommunikointi oli vilkasta.
Kesympi oli alku nyt, mutta kehoitettuani näiden sivujen lueskelijoita ottamaan yhteyttä, on jonkinsorttista liikettä syntynyt.
Joulusta jo sanailinkin. Silloiset isäntämme Olli ja Pirkko olivat pitkään pysyneet Torreblancan mäellään, mutta pyyhkäisivät eilen rantaan, vetäisivät meidät kyytiinsä, ja niinpä pääsimme taas Mijasiin, mulla 8. kerta, mutta ensimmäinen oikein höökivaunulla. Mijasin yläkaupunki on maisemiltaan niin omaa luokkaansa, että siellä kelpaisi käydä vaikka joka päivä.
Siitä vaunusta ne ”mantelipilvetkin” matkalla Coinin suunnan kautta Marbellaan bongasimme. Eka kertaa pääsimme nyt myös läheiseen Puerto Banukseen. Se on jo niin hienojen ihmisten venesatama ja reservaatti, jopa kruunupäiden, että eivät käy vessassakaan. Yksi meille löytyi sentään, ehkä palvelusväki... Sataman ja ympäristön rakennuskantaa ei ulkonäöltään voi hienoksi luonnehtia, pikemminkin jo rappeutuneeksi.
Hienoja ihmisiä, vaikka eivät sentään tuota Banuksen rotua, ovat olleet kaikki meillä vierailleetkin. Veneitä, mastoja, meriä, saaria ja satamia ovat jutut poikkeuksetta käsitelleet. Kaikki vieraamme ovat myös vahvasti suolavettä kulautelleet joko omalla kölillä, venesiirtojen, vuokrapaattien jms. puikoissa. Ja kaikille meillehän on ollut yhteistä Suomen iki-ihana saaristo.
Siitä on kauan, viime vuoden puolella, kun Muurit, Oiva ja Raili kävivät juttelemassa, ja me myöhemmin vielä matkailimme Renfellä, paikallisella metrolla, joitain yksityiskohtia heillä Pinillossa tarkistamassa. Heidän paattinsa Blue Star, HR 312, purjehtii Itämerta ristiin rastiin neljä kuukautta vuodessa.
Joku vuosi sitten luin netistä Pintan, Jon 33, retkestä Kanarialle Kolumbuksen jäljillä. Päivänä muutamana Ilkka ja Sinikka Niekka istuivat sohvallamme ihka oikeesti. Nykyinen vene, Maestro 35, viipyilee vielä tovin vällyn alla hyisessä pohjolassa.
Viime vuonna sekin oli, kun keskustelin eemelein Markku Konttisen kanssa. täkäläisten kävelyreittien opaskirjoista. Perhe Konttisen, heilläkin kotona Maestro 35, meillä käydessä polut oli jo vaellettu ja etelänmatkan paras osa kotimatka edessään. Joku vuosi takaperin olimme tavanneet Borkumin saarella Pohjanmerellä, eli pieni on maailma..
Olemme tavanneet tosi hienoja ja mukavia ihmisiä. Arvaisinko vielä positiivisiä adjektiiveja lisätä? Minua on sanottu purjehdushulluksi. Onko purjehdusviisaita?
Sitä lajia uskoisin edustaa professori Lauri Tarkkonen. Tulihan siinä juttua, soittopeleistä taidettiin lähteä ja yliopistoon päädyttiin, ennen Diva 39:n isonfallin uudelleenpujotusta ”kaljuun toppiin”. Maston huippu, jossa ei ole kiinteän takilan vaijereita. Onneksi Lauri oli tottunut luennoitsija, eikä esittänyt kuulijoilleen vaikeita ja kiperiä kysymyksiä alakansakoulun opettajien ikävään tapaan. Omassa päässä valkeni juttujen välissä, että olimme tavanneet Laurin aikaisemminkin, luulen Loviisassa, yli 20 vuotta sitten lyhyen venevierailun verran.
Olle ja Lisa Wiberg tulivat lopulta Espanjaan ja Iirikselle. Kauan sitten he karistivat kotimaan pölyt töppösistään ja suuntasivat Jungfru-Lisa, Comfortina 36-veneensä keulan kohti Välimerta. Vuosia myöhemmin merellinen elintapa kuivui Fuengirolassa maissa asumiseen talvisin. Saaristo-Suomi sentään vetää kesäkaudeksi moottoriveneilemään. Olemme onnistuneet tapaamaan toisiamme molemmissa mainituissa elementeissä.
Kaikkein lähinnä meitä asuvat Kaartiset, Leo ja Hannele, Bavaria 39, vain 30 metrin päässä, viereisessä laiturissa. Lähietäisyydestä huolimatta ”joulukiireet” ottivat osansa, emmekä silloin tavanneet lainkaan. Me kävimme heittämässä joululahjan heidän istumalaatikkoonsa. Lestinheitostakin olen kuullut, mutta meillepäin lahja oli tuotu vastaavasti poissaollessamme hellin käsin, koska läpinäkyvä pakkaus ei heittämistä suosinut. Onneksi joku aika sitten koputtivat keulakaiteeseen ja pääsimme rupattelemaan nokikkain. Selvisi, että Kaartisilla riittää kilpapurjehduspokaaleja takavuosilta, toisaalta Espanjakin on tullut tutuksi 18 vuoden aikana.
Pokaaleja riittää Veli Kärkkäiselläkin monensukuisista purjehduskisoista. Viime retkiä ei ole kuitenkaan pokaaleilla palkittu, joitain pikavoittoja on sentään Norjan byrokraateilta herunut. Pysyy mielenkiinto vireillä. Viime kesät Veli, Annelikin välillä matkassa, on melskannut Jäämerellä teräksisellä Lena, Roberts 370-veneellään. Lena on seilannut sananmukaisesti jäälauttojen, mursujen ja jääkarhujen seassa Murmanskiin ja Arkangeliin, pari kertaa Huippuvuorille, vasta kerran Grönlantiin. Siihen väliin jää Karhusaarta, Jan Meyeniä, Islantia, Färsaarta sun muuta. Niissä kaikissa Lena on vähintään ankkuroinut ja pistänyt partion saaria tutkimaan.
Netistähän minä noita Lenan seikkailuja viimeiset hiukseni pystyssä opiskelin, mutta Aurinkorannikon veto sai nämä kahdet Kärkkäiset, jotka tiettävästi eivät ole läheistä sukua, tänne kokemuksiaan vertailemaan.
BWR, Barcelona World Race
Pari viikkoa sitten kirjoitin, että BWR:stä voisi jotain näkyä. Kaikki muu purjehdus on ollut virtuaali- ja juttutasolla, mutta jennin nostimme profiilille sillä silmällä.
Open 60:t alkoivat kisansa yli 10 solmun vauhdilla. Se kyyti olisi tuonut ne meidän kohdalle parissa päivässä. Pian tuulet alkoivat oikutella, matka hidastui, ja päälaivue väisti meitä Marokon rannikolle. Sohailin linnalta, 35 m, näimme eräänä aamuna Mapfren ja Presidentin fat-head-purjeet horisontissa. Niin kaukana olivat, että ei niitä olisi edes havainnut ilman internetin seurantasivun tietoa. Sitten seurantamme takkuili, mutta kävin kiikaroimassa toiseltakin mäeltä. Ei havaintoa, mutta jälkeenpäin selvisi, että We Are Water kävi heti perään, illan pimennyttyä, viiden mailin päässä juuri siinä kohdassa.
Tuulet tosiaan kevenivät, niin että jälkipää sai rimpuilla pitkään Gibraltarin tällä puolen, emmekä mekään koneella olisi kauas ajaneet, vaikka laivue olisi seudullemme ilmestynyt.
Pohjanmaan kautta
Kiirettä pitää, kun purjehduskilpailujen lisäksi täytyy hoitaa sotalaivojen lähetys somalipiraattien kimppuun. Ruudullehan Pohjanmaankin symboli ilmestyi ja hämmästyimme, kun se suuntasi Malagaan, naapurikaupunkiin. Radio Finlandia siitä kertoi ja myöhemmin Fuengirola.fi-lehti kuvan kanssa. Ainakin paikallinen suomalainen koulu oli käynyt siellä laivastovierailulla.
Takaperin juosten lääkäriin
Kovasti on yritetty kuntoilla. En usko, että on ylikuntoon tultu, mutta sattui kuitenkin aika vaatimattomalla lenkillä, että kipeytin paapuurin nivuseni. Ei meinannut tulla tavallisesta, hitaastakaan kävelystä, mitään. Hyvä kun pääsin kotiin. Sitä ennen huomasin, että takaperin onnistui ja juosten nenänkin suuntaan! Ei meinannut tulla naurusta loppua, kun keksin, että lääkäriin olisi pakko mennä juosten. Entäs poppamiehen diagnoosi sitten, jos sattuisi näkemään potilaan tulon? Vertyi se siinä nauraessa muutamassa päivässä ilman lasarettiakin.