2010-12-29 Fuengirola. Joulun jälkeen | |
2011.01.01 | |
2011.01.16 |
2010-12-29 Fuengirola. Joulun jälkeen
Joulu vilahti
Ei huomaamatta, mutta vauhdilla. Meidät oli kutsuttu Riitan kansakoulukaverin Olli Nevalaisen ja vaimonsa Pirkon luo. Olli on kyllä Riittaa muutaman vuoden nuorempi, mutta pienessä maalaiskoulussa ja kylässä kaikki toisensa tunsivat. Yhteyksiä on ollut myöhemminkin. Ensimmäinen minuakin koskeva sattui, kun Olli oli kuvaajana häissämme 45 vuotta sitten. Myöhemmin Koulukaverit tapasivat omien optipurjehtijoidensa, Sannin ja Johannan huoltajina Garda-järvellä.
Suun kostutuksen jälkeen kemut heti huipentuivat joulusaunomiseen. Vai olisiko huippu sittenkin ollut ”Jouluu ruokaa tarjoo kunnon vääki”-vaiheessa, vääkijuomaakaan unohtamatta. Mikä oli istuessa valmiiseen pitopöytään. Riitta oli valmistanut kumaralaatikon ja rosollin, mutta muuten oli osamme vain nauttia notkuvan pöydän antimia.
Kolmantena pariskuntana kemuihin osallistui Pirkon serkku vaimoineen. Muut herrat supliikkeineen olivat olleet liike-elämän palveluksessa, joten juttuja, vitsejä ja sattumusten kertomista riitti. Syystä, että Nevalaiset lisäksi ovat asuntoautoon ”eläköityneitä” purjehtijoita ja Niemiset ”golfaantuneita” veneilijöitä, myös veneet, satamat ja saaristot tuli käsiteltyä.
Privaattiolot
Jos olivat jouluolomme huippuluokkaa, niin on elämämme täällä marinassakin. Tuntuu, että huippusiistit huoltotilamme, vessat, suihkut, pesu- ja kuivauskoneet olisivat vain yksityiskäytössämme. Tällä hetkellä taitaa laiturissamme asua neljä henkeä, eikä paljon enempää muissakaan laitureíssa. Ilmeisesti muilla on tukikohtia maissakin, koska emme koskaan tapaa ketään näissä huoltotiloissa. Samaten täällä on kuin huopatossutehtaalla. Rantaravintolat ovat pääosin auki vain päivällä, eikä niistä muutenkaan meille mitään kuulu.
Siistiä
Joka-aamuisella lenkillä ihmettelemme Fuengirolan satsausta paikkojen putsaukseen. Pyhä tai arki painepesurit sähisevät roskisten ympäristön. Lakaisukoneet hoitavat oman osansa kaduilla, ja traktorit lanaavat hiekkarannan, joka onkin tietysti seudun tärkein luonnonvara. Sen kuntoon satsataankin lehtitietojen mukaan miljoonia. Näyttää myös siltä, että konekuskit eivät ole kasvaneet kiinni penkkeihinsä, vaan pääsevät sieltä ketterästi jalkautumaan haravineen. Paikkojen pitäminen puhtaana tuntuu olevan se tavoite, eikä vaan sen koneen jurruttaminen työajan puitteissa. Huhkivat siellä rannoilla haravapartiotkin. Näyttävät kovasti virkeiltä eläkeläisiltä. Työehdoista en tiedä, mutta voisivat olla tutkimisen arvoiset muidenkin yhteiskuntien kannalta. Yleisesti ottaen siivousporukkaa on paljon liikkeellä, ja ulkonäön perusteela veikkaan joukkojen olevan alkuperältään valtaväestöä.
Vuoriretkillä
Joku aika sitten lähdimme taas Mijasiin. Minä polkaisin pyörällä, ja Riitta kymmenen bussilla. Ensimmäinen viisi kilsaa meni hyvin, mutta sitä tehokkaammin stoppasi. Takakumi puhki kuin seula. Pumppauksella en saanut mitään jäämään täytteeksi. Sattui oemaan puhelin mukana ja sain kerrottua Riitalle. Hän jäi katselemaan kylää, kun minä rupesin taluttamaan kotia kohti. Laiturilla tarkastelussa löytyi viisi pientä kasvinpiikkiä vieläkin ulkorenkaassa paikoillaan. Vesiämpärissä havaitsin pari kuplavanaa, mutta lopulta renkaasta löytyi ne kaikki viisi reikää. Käväisin kaupasta paikat ja uudet renkaat, mutta paikkasin vanhan varalle.
Sattuuhan tuota. Muutaman päivän kuluttua siitä pistimme uusiksi. Nyt lähdin selvällä etumatkalla, mutta niin uusiksi ei olisi kannattanut matkia. Kuuden kilometrin päässä sillä kertaa etukumi tyhjeni. Kuinka ollakaan, löysin taas samanlaisen piikin renkaasta. Jätin sen tulpaksi ja huomasin, että pystyin ajamaan tai paremminkin ylämäessä taluttamaan noin kolme minuuttia ennen uutta pumppausta, joten jatkoin ylöspäin sinne Mijasin 425-metriin ja pääsimme yhteiselle vuoriretkelle.
Riitta kävelysauvoineen ja minä yhdellä vaellussellaisella pönkitettynä kipusimme 770 metriin. Riitta oli näkymistä, kukista, polusta ja luonnosta yleensä niin otettu, että olisi kiivennyt vaikka minne, mutta toppuuttelin lyhimmälle reitille näin aluksi. Mukavaa oli ja voimia jäi vielä Mijasin kylänkin jalkapatikassa kävelemiseen, ennen kuin Riitta hyppäsi bussiin ja minä pumppauksen jälkeen pyörälle. Pummppaustaajuus piti loppuun asti. Yhteensä 11 kertaa toi minut alamäkeä paatille.
Pyöräretkillä
Pyöristä olen tainnut puhua joka jutussa, mutta pistän vaihteeksi historiaa. Taisi tulla siinä 18 vuotta täyteen Cuxhavenista ostetuilla Di-Blasi taittopyörillä. Kovassa käytössä ja varaosien puutteessa ne olivat jo aika raaskut. Toisen jätin riisuttuna NZ-roskikseen ja toisesta pitivät huolta Israelin bandiitit, kuten myös samalla kertaa ruosteisesta maastopyörästämme. Säälittää kyllä rosvojen tuuri, kun huomasivat saaliinsa kunnon. Tuskin silloinkaan ilmat renkaissa pysyivät.
Tänne talvehtimaan tullessa suunnitelma oli selvä: Sain ostettua pyöräliikkeestä 50 €:lla 21-vaihteisen maasturin. Ami sillä jo ehti tehdä koeajon Benalmadenaan. Lauantaisella parin hehtaarin kirpputorilla pidin aina silmäni auki, mutta en syttynyt hintapyyntöihin 50-70-80 €, koska täkäläisestä urheiluliikkeestä saa aivan toimivia, tuliteriää 99,99 € hintaan. Kerran sitten samalla torilla törmäsin tarjoukseen 20 €. Tingin, mutta en päässyt kuin 18 €:oon. Nyt sen tiedän, että se oli sen uusien renkaiden hinta. Suu messingillä kuitenkin kurvailin laitteen ajamalla kotiin.
Muutaman tunnin säätelyn ja rasvailun jälkeen ei hinta 1€/vaihde tuntunut kohtuuttomalta. Sen jälkeen olen investoinut yhteen matkamittariin, sikäli tiedän tarkkaan nuo kumien puhkeamispaikatkin. Tavarateline ja -laatikko, pirikellot, satula ja nuo kumit on pitänyt myös kehittelyssä hankkia. Kohtuukulut hyvästä liikkuvuudesta tasaisessa kylässämme ja kauempanakin. Hyvä muuten, että ainakin Andalusiassa saa pyörällä ajaa myös jalkakäytävällä muita kulkijoita huomioiden.
Purjehdus Kelit ovat pitkään olleet hyvät. Muuttolinnuthan sen tietävät. Ihan oikeat meinaan, eikä ”tuulipuvut”, sillä västäräkit ainakin ovat päätyneet sieltä pohjolasta tälle seudulle. Purjehduskelit niinikään olisivat olleet täydelliset, rannan tuntumassa kevyet tuulet ulapalla ripeämmät. Meidän köydet ovat pollareihin kasvaneet, eikä täällä kukaan muukaan seilaa, vaikka englantilaiset ovat aina sanoneet, että täkäläiset talvikelit päihittävät Englannin kanaalin keskikesän mennen tullen.
Seilaus on jäänyt virtuaalitasolle. Seurasimme innokkaasti ARC-rallin kulkua, koska meillä on ollut kohtuullinen jatkuva nettiyhteys ja veneissä seurantajärjestelmä.
Seuraava projekti on Barcelona World Race, joka nimensä mukaan starttaa Barcelonasta vuoden viimeisenä päivänä. Silloin 15 kpl Open 60-luokan vauhtihirmua, kahden hengen miehistöineen tällä kertaa, suuntaan Gibraltarista merelle. Siellä ne pysyvätkin, kunnes ovat kiertäneet Etelämantereen ja Suuret niemet sillä suunnalla. Paluu tapahtuu taas Gibraltarista lähtöpaikkaan 2-3 kk:n kuluttua. Teoriassa, seurannasta, kelistä ja vuorokauden ajasta riippuen niitä voisi käydä vaikka katsomassa, niiden pyyhältäessä tästä ohi.
Uusi Suomi
Lähdimme maailmalle runsaat kolme vuotta sitten. Silloin Suomen pääkaupunki oli Helsinki. Nyt pääpaikkaa, ellei suorastaan maailman napaa, kuuluu pitävän Alajärvi. Järviradio kuuluu tänne kaiken päivää ula-aalloilla, ja ”pääkaupunkiseudun”, so. Pohjanmaan ja Keski-Suomen uutiset ja tapahtumat vyöryvät tietoomme.
Viisi tuntia samat aallot välittävät Aurinkorannikon asioita Radiofinlandian piikkiin. Tosi mukavaa ja valistavaa meille matkamiehille.
Menestyksellistä uutta vuotta kaikille!
Muutamia kuvia sanojen todisteiksi
Olli, Riitta, Pirkko ja Pirkko Nevalainen laulavat karaokea joulupukille pohjan perillä. Helge Nieminen ja kirjoittaja vasta availevat ääniään kameran takana.
Marinakompleksimme ”minareetit”
Evästauko Mijas-vuoren rinteellä
Riitta vertaa Pentti Korpelan ”Espanjan Aurinkorannikon patikkareitit”-kirjaa todellisuuteen.
Tekniikan kehitys on uskomattoman nopeaa. Sininen pyörä varustettiin ajotietokoneella joku viikko sitten. Nyt toiseen asennettiin jo musta laatikko.