To­ve ja Ti­no

Pa­ri päi­vää syö­ty­äm­me ja juo­tu­am­me ma­ri­nan il­mai­si­a tar­joi­lui­ta, sel­vi­sim­me – niin sel­vi­si kar­me­a to­tuus: E­nää ei e­väs tu­le it­ses­tään pöy­tään, vaan si­tä on läh­det­tä­vä et­si­mään. Lä­hin su­per-hy­per­mar­ket­tim­me Gi­ant on 4 kil­san pääs­sä, ja ma­ri­nam­me on sa­man pää­tien var­res­sa, jo­ten help­po hom­ma bus­sil­la. Sii­nä os­tos­kär­ry­ä täyt­tä­es­säm­me, nuo­ri sir­ke­ä­sil­mäi­nen nai­nen ky­syi yl­lät­ty­nee­nä: Pu­hut­te­ko te to­del­la suo­me­a? To­ve Lo­jan­der o­li a­su­nut Jo­hor Bah­rus­sa 6 viik­ko­a, ei­kä vie­lä ol­lut tör­män­nyt maan­mie­hiin­sä. Hä­nen mie­hen­sä, i­ta­li­a­lai­nen ark­ki­teh­ti Ti­no o­li tul­lut y­li­o­pis­tol­le töi­hin muu­ta­mak­si vuo­dek­si. Riit­ta sa­noi, et­tä To­ven ta­paa­mi­nen o­li kuin lot­to­voit­to. Kaik­ki­a paik­ka­kun­nan met­ku­ja ja koh­tei­ta hän­kään ei vie­lä tun­te­nut, mut­ta saim­me hä­net op­paak­sem­me, kun muu­ta­man päi­vän ku­lut­tu­a läh­dim­me Chi­mu­jen kans­sa Sin­ga­po­reen.

Vaik­ka To­ve on vas­ta 31-vuo­ti­as e­li o­mi­a lap­si­am­me­kin nuo­rem­pi tun­tuu suh­teem­me pe­laa­van hy­vin. Tot­ta­han To­ve a­jat­te­li en­sin: On ne ai­ka hö­pe­röi­tä, jo van­huut­taan­kin, ja en­täs tuo maa­il­mo­jen kier­te­ly, mut­ta hä­tä ei lu­e la­ki­a. Me saim­me i­kään kuin ot­to­tyt­tä­ren ja tyt­tö kah­det o­ma­laa­tui­set reis­saa­vat ot­to­van­hem­mat.

Kun nai­set läh­te­vät mar­ket­ti­reis­sul­le, he en­sin ky­sy­vät To­vel­ta läh­ti­si­kö tä­mä­kin. Kos­ka hän ei vie­lä o­le it­se töis­sä, on hä­nel­lä y­leen­sä ol­lut ai­kaa ruh­ti­naal­li­ses­ti meil­le.

Ti­non kans­sa he o­vat käy­neet ve­neil­lä, jol­loin mo­lem­mat mie­his­töt tie­ten­kin o­vat pai­kal­la. Vii­mek­si ei­len o­lim­me kaik­ki Chi­mun hie­noil­la il­lal­li­sil­la, al­ku­pa­lat i­ta­li­a­lai­sit­tain jat­ko kar­ja­lai­sit­tain. Ti­no on myös mu­ka­va. On ol­lut Suo­mes­sa kol­me vuot­ta ja pu­huu suo­me­a ai­ka hy­vin. To­sin kes­kus­te­lut suo­ma­lai­suuk­sis­ta, i­ta­li­a­lai­suuk­sis­ta tai mis­tä mil­loin­kin kään­ty­vät vuo­roin eng­lan­nik­si, mut­ta si­tä­hän me kaik­ki solk­kaam­me jo­ten­kin. Huo­men­na men­nään taas po­ru­kal­la Sin­ga­po­reen, Ti­no­kin kyl­lä, mut­ta työ­a­si­ois­sa o­mi­neen.

Ai mi­kä jou­lu? Ai­na­han meil­lä on nää ha­tut.