2009-10-19 Sukulaisvierailu | |
2009.10.17 | |
2010.04.13 |
Sukulaisvierailu
Meistä on tosi hauskaa käydä katsomassa niitä. Ne on niin hassun näköisiä. Ihan karvattomia ovat, mutta kyllä ne meikäläistä jotenkin muistuttavat. Karvattomuuttaan ne häpeävät ja yrittävät peittää itseään vaatteilla. Jos me nauramme niiden hassuudelle, niin kyllä nekin aika iloisia ovat. Taitavat tykätä meistä.
Aika kiva on käydä niitä karvattomia katsomassa. Meille on oikein rakennettu tällainen katselulava.
Eivät ne paljon temppuile. Osoittelevat sormellaan meitä ja aina katsovat meitä kameroidensa läpi, ja silloin me teemme temppuja, että saisimme ne iloisemmiksi. Ahdamme banaaneja suun täyteen. Se on niistä tosi hauskaa, vaikka ei olekaan hyvää käytöstä. Kiipeilemme myös niiden mieliksi ja roikumme erilaisilla hassuilla tavoilla. Eilen minä kusaisin korkealta puusta niiden pään päältä, ja sitä ne vasta nauroivat. Aika outo huumorintaju aikuisilla ihmisillä. Eilen niiden vartijat näyttivät meille noin kymmentä karvatonta. Osa oli vanhojakin. Pari niistä kuului puhuvan suomea. Hyvä, kun tulivat näytille. En olisi välittänyt niitä mennä sinne kylmään ilmastoon katsomaankaan. Aika monet kuuluivat puhuvan amerikkaa. Olen jo vähän sitä oppinut. Well, yuo know. Nämä nyt meille näytettävät kuuluvat olevan veneilijöitä ja maailman ympäri purjehtijoita. Niitä kuuluu Kumaissa olevan kokonainen lauma. En voi kun nauraa, tai itkeä, koska eivät pääse kiipeämään puuhun pitkään aikaan. Serkkuni tosin oli nähnyt yhden niiden veneen meidänkin joessa, juuri niiden hassujen suomalaisten. Niillä kasvaa sellainen puu siinä keskellä paattia. Kyllä siinäkin paremman puutteessa kiipeilee.
Meillä olis ollut vähän kiireitäkin tänään, mutta kyllä niitä niin rattoisaa on seurata, että otin muijan ja pojan mukaan klo 15:n näytökseen, ja naapuristakin lähtivät. Tänään meille näytettiin 16:tta karvatonta. Yhdellä ei ollut lainkaan vaatteita. Se jo aneemisine karvoineen vähän muistutti meikäläistä. Olivat ne vanhat hassut suomalaisetkin siellä näytillä vielä. En voinut kun nauraa niiden lierihatuille, ja vielä kamerat ja kiikarit keikkuivat kaulassa. Päätimme kavereiden kanssa tehdä vähän jekkua. Yleensähän emme malta juuri odottaa niitä nähdäksemme, mutta nyt päätimme tutkia niitä hidastetusti. Pistin muijan pojan kanssa valumaan oksia pitkin näköalatasanteelle – hitaasti sanoin. Naapurin pojat liukuivat liaania pitkin. Muija pirskatti vieköön ehti juoda koko liemikulhon, ennenkuin minä sinne hidastetusti ehdin. No minä kuorin banaaneja, kuin teatterin lavalla - hitaasti, kuten sovittu, ja sain ne taas naureskelemaan.
Hauskaa on ollut, mutta alkaahan tämä vähän yksitoikkoiseksikin käydä. Nyt olen varmaan nähnyt niitä joka maasta, eikä ne siitä parane. Pitää kirjoittaa sinne puistotoimistoon, että elleivät seuraavaksi lähetä näytille esiintyviä taiteilijoita, missejä ja sellaisia, niin meikä ottaa hatkat. Tanjung Puting kansallispuisto
Puisto on alunperin hollantilaisten 1939 perustama. Sitä on eri laeilla useaan otteeseen laajennettu, ja se on nykyisin laajuudeltaan yli 400 000 ha. Puisto on erittäin alavaa suomaata, ja siellä elää jos jonkinlaista ötökkää ja kasvia leopardista sarvikuonoon. Mainittuja tuskin näet, mutta krokotiilistä voit nähdä polskahduksen. Orangeja (orang-utang=metsäihminen indonesiaksi) näet varmasti.
Sirkka-Liisan ja Timon oikea tapa sukulaisvierailuun
Yleisin tapa puistoon pääsemiseksi on ostaa 1:n, 2:n tai kolmen päivän venematka Kumaista. Kaikki ne suuntautuvat Sekonier-sivujoelle, joka haarautuu kaakkoon n. 3 mailia Kumaista alavirtaan. Joenhaarasta on seitsemän mailia mutkittelevaa nipapalmujen reunustamaa uomaa ensimmäiseen ”puistoleiriin” Harapan-kylän kohdalla. Pysähtyy tai ei venematka jatkuu muutaman lisämailin, ja muutaman kilometrin kävelyn jälkeen tullaan Camp Leakeyhin. Määräaikoina orangeille tarjoillaan banaanilounas, jota paikalle tulleet turistit pääsevät seuraamaan. Samaa tapahtuu täällä Harapanissakin. Edellä seisoi kuinka kuuluu tehdä, eikä pidä aliarvioida veneessä seuraavan oppaan jakamaa tietoutta.
Toinen tapa puistoon menoon. Mariner työntää paremman puutteessa. Kuva: Linda ja Michael, B'sheret, USA
Minä puolestani haluan mennä omalla kölillä minne ikinä pääsee, ja koska olin noudattanut tätä jo vuonna 2001, niin valinta oli selvä: omatoimimatka. Iiris pyyhälsi Sungai Sekonieriä, nipapalmujen reunustamaa 20-30 metriä leveää 8-10 metriä syvää uomaa, mutta pari mailia ennen Harapania koneesta loppui veto. Marinerin neljä heppaa jollassa kyljellä toivat perille. Kiinnitimme pandanuspusikkoon jokipenkkaan apuna paikallinen Biin. Piirsin kuvan veneenpohjasta ja potkurista, ja otin esiin sukeltajanlampun ja maskin. Biin ja kaverinsa pulahtivat ruskeanharmaaseen veteen ja antoivat lampun heti takaisin. Ei auta. Maskiakaan eivät huolineet. Puolen tusinaa kertaa he toivat näytille pandanuslehtinippuja, ja kas, kone ja vaihteet pelasivat normaalisti.
Emme edes törmänneet uiviin saariin
Erona vuosien takaiseen oli nyt, että meillä oli nippu pääsylippuja: kameralle, veneellex2päivää, ihmisillex2päivää ja vielä varmuudeksi jotainx2päivää. Kukaan ei ole ollut näistä lipuista kiinnostunut, mutta pykälät lienee täytetty, ja elukat on nähty.
Jokiliikenne on paljon muuttunut pikavenekantaan
Meriliikennekin oli paljon muuttunut. Purjehtivat rahtilaivat, kaljaasikokoiset olivat kadonneet. Mielikuvitus ei ollut.
Huomisaamuna 19.10.2009 nelipäiväinen apinajokiristeilymme päättyy. Ajamme pandanuksia vältellen Kumaihin. Mahdollisen kauppareissun jälkeen Pangalanbuniin jatkamme merelle kohti Batamin Nongsa Point Marinaa tässä maassa aivan Singaporen vastarannalla, 580 mailia. Chimu on vielä Kumaissa. Pahempia riippuvuusoireita välttääksemme tapasimme heidät eilisessä orangiesittelyssä täällä, heidän kahden päivän retkensä viimeisellä pysäkillä. Kuvia ON otettu nyt ja pitkin matkaa. Niiden lataaminen, myös vanhempiin sepustuksiin, joista niitä vielä puuttuu, siirtyy parempien yhteyksien päähän.