6.7.2009 Louisiade-saaristo, Papua-Uusi-Guinea | |
2009.07.05 | |
2010.04.13 |
Ankkurit nousivat ja purjeet levisivät vetoon. Gizon eteläisen väylän linjamerkit, yhtä paria lukuunottamatta olivat kadonneet. Venesyväyksillä pelivaraa on kuitenkin reilusti, ja gps-tietokin näytti sopivan muuhun maisemaan. Parin tunnin kuluttua musta sadepilvi pisti tuuleen lisäpuhtia. Eikä keventynyt pilven mentyä. Ennusteet, segelwetter ja ugrib, olivat päätyneet SE 15 solmun tuuleen. Chimun mittari huiteli nyt samaa metreissä ja eteläistä komponenttia oli enemmän kuin tilattiin. Jouduimme pohjareivaamaaan ja ajamaan max. nousukulmaa. Epämukavaa on tämä purjehdus.
Tuulimylly tuli töyssyissä alas. Se kääntyi siististi tähän asentoon, johon olen sen surrannut. Mitään muuta ei hajonnut kuin väsynyt putki. Ei pettänyt Pensolan Amin sauma, vaan putki päätti lopettaa taakkansa kannattelemisen.
Vesi lentää jatkuvasti yli veneen, ja kiinnipitäminen käy päivätyöstä, kun paatti poukkoilee vuoroin keula taivasta kohden vuoroin aallonlaaksoon rysähtäen. Illan pimetessä, sitten kerralla helpotti. Tuuli yes, mutta montut jäivät merenpintaan. Muutama tunti oli yhtä narujen sotkua: reivit auki, säädöt löysälle. Puuska: uudelleen kireälle ja Tuuliväinön jatkuvaa säätöä siinä välissä. Tuuliperäsinhän on varsin herkkä veneen tasapainolle, tuulen vaihtelevalle suunnalle ja voimalla sekä vielä heitteleville aalloille. Seuraava päivä oli palkitseva: Oikeaan suuntaan täysillä, vähän löysättynä, ja oliko vain yksi ison reivaus ja joku jennin rullaus.
Kolmantena aamuna Riitta herätti 16 mailia ennen Hudumu Iwa Passia. Vauhtia oli kuuden päälle ja täydet kankaat. Tuntui, ettei tässä ehdi tarpeeksi hiljentää, mutta rullattuani jennin melkein sisään, laskuoppi sanoi, että päivän valjettua ranta näkyy. Chimu oli kulkenut tietysti reilussa puhurissa kovemmin, mutta jarruttanut aikaisemmin ja lähestyi samassa aikataulussa perästä.
Riutan aukkoon saavuttiin tasan kahden vuorokauden ja alle 300 mailin roisin ja sitten ihanan puejehduksen jälkeen. Salmi ei näyttänyt kartan kertomia 3-5 solmun virtojaan, vaan vastusta vain hillitysti, kun painuimme koneella sisään.
Ensimmäinen tapaamamme papualainen. Paul purjehtija.
Ensimmäinen suunniteltu ankkuripaikkamme Nimoa-saaren kainaloon vaihtui jo ennen koukutusta. Epäystävällisen näköisiä korallipäitä oli joka puolella. Uudestaan jennit vetoon. Sikälikin, että latausvirtamme oli hypännyt 14,9 V:iin. Ankkuroimme Hati Lawi Harbouriin, uudessa Aus510-kartassa Hunlye Bay. Akkuaamu Nostin kaikki kolme akkuamme, lähtiessä tuliterät Exide Nautilukset, salongin lattialle. Akut eivät olleetkaan, kuten muistelin, läpinäkyvät nestemäärien tutkimiseen, vaan mustat. Ja niin huoltovapaat kuin ovatkin, niissä on korkit kennoissa. Happomittarin imuputkella kartoitin nestekorkeudet, ja tasasin ja täytin niin pitkälle kuin varastojemme 1,5 litraa riitti. Latauksessa koneella ei ollut ongelmia.
Riitta oli siinä samalla paistanut rukiista, ja vei soutuharjoitteluna lämpimäiset Chimulle. Pian perään soutelimme maihin maastokenkinemme, tarkoituksena kiivetä satametrisille heinikkoisille mäille. Kanssamme kuitenkin rantautui tutun näköisessä
luotsauspaidassa ja lerppahatussa Max. Hän oli aamulla tuonut nipun kookoksia ja saanut vaatekappaleet. Max kavereineen oli lähdössä kyläänsä. Kuinka kaukana? Alle puoli tuntia. Valitsimme kiipeilyn sijaan kyläkulttuurin. Tasan puolentoista tunnin kuluttua, ainoastaan pienen viidakkoharjanteen ylitettyämme ja sen jälkeen rantaa, kivikkoista tai hiekkaista vaellettuamme, saavuimme siistille kylänraitille. Matkalla tuli paljon tietoa luonnosta ja elämästä näillä saarilla.
Vastaan tuli reilusti väkeä, perheitä, lapsia aikuisia. Koska on pyhäpäivä, kertoi Max, ihmiset menevät piknikille.
Joo’o, olet sitten viidakon villi tai kivikaupungin juppi, lomalle, pois arkipäivästä, pitää päästä. Useita tervehdimme Maxin esitteleminä kädestä. Edellämme kuului kulkevan Finland-aalto. Jos edellisessä maassamme oli betel-pähkinän pureskelu tehnyt paljon hallaa väen hammastarhoissa, ei tilanne täällä ollut juuri valoisampi. Tulipunainen suu hammasriveineen, mikäli yhtään oli jäljellä.
Hyvin suoraviivaisia, palmunlehti-harjakattoisia, tolpilla seisovia, pandanuksella tai sagopalmun pinnoilla päällystettyjä taloja oli runsaat parikymmentä. Niitä kutakin asutti kolme perhettä n. 20 henkeä. Talojen alustojen pimennoista kuului iloisia tervehdyksiä. Kaikki eivät olleet retkelle lähteneet. Ja lapsilauma ympärillämme sakeni. Käytiin kirkolla ja koululla.
Opettaja raahasi koulun ”mainostaulun” viideksi minuutiksi telineelleen, vaikka oli menossa kahden viikon loma. Kaupalle asti jaksoimme. Koska taskuissamme ei ollut pennin hyrrää, ei puotia tarvinnut meille avata. Max oli arvellut toisin. Kauppiaan ”korttelissa” oli jo peltikattoja ja lautaseiniä. Perämoottoreitakin remontissa, vaikka kylkiäiskanootti melottuna tai purjein on vielä tätä päivää. Vielä käteltiin, lukemattomien lisäksi, Maxin klaanin pari vanhaa päällikköä. Syntyperäinen virka, tärkeänä alana mm. maanomistus- ja maankäyttöasiat. Sirkka-Liisa ja Timokin ilmestyivät kylälle ja aloitimme paluun. Max oli luvannut kookokset virkistykseksi, ja pian nuori poika pistelikin muutamassa sekunnisa parikymmenmetrisen palmun latvaan ja alkoi lehtikruunulla istuskellen pudotella vihreitä pähkinöitä. Yhtä nopeasti Max terotti kepin molemmista päistä, tyrkkäsi sen maahan ja ja alkoi poistaa pähkinöiden kuorikerrosta keppiin sitä lyöden. Homma onnistuu amatööriltäkin, mutta taito karttuu harjoituksella. Mukana kaiken aikaa seurannut Antony sipaisi machetellaan pähkiinän kärjen auki ja aah! Makean hapahkoa virkistävää nektaria.
Jaksoimme kuin jaksoimmekin takaisin veneille. Sirkka-Liisa jopa jaksoi paistaa mojovat tonnikalapihvit porukalle illan päätteeksi. Timo oli monista irtipäässeitä onnistunut vetämään tämän kannelle tulomatkalla.