Juhlat Yandinassa | |
2009.06.25 | |
2010.04.13 |
Vain kolme mailia oli päivän purjehdusannos. Osan siitä jenni veti aivan oikeasti. Koukutimme Yandinan kylän edustalle. Iltapäivän kylääntutustumisella tapasimme heti ystävällistä väkeä, kuten Tomin, poliisimiehen. Katselkaa vaan kaikessa rauhassa. Aseman pihalta aukeni kaunis saaristomaisema, Niitähän kelpaa vilkuilla silloin tällöin. Poliisiasema oli muuten ainoa tip-top rakennus koko kylässä. Generaattori ja kaikki. Muuten kylää halkoi hyväkuntoisten voimalinjojen verkosto, vain johdot puuttuivat. Ihmisasumuksissa, taaskin taloja eikä majoja, ei vikaa sinänsä ollut, vähän roskia siellä täällä, mutta kukkia ja istutuksiakin. Keskellä kylää sensijaan oli muutaman hehtaarin ala ruostuneita, osa tulipaloissa vääristyneitä metallihalleja. Osa oli sotajäämistöä 1940-luvulta osa pääelinkeinon jäljiltä muutaman vuoden takaa.
Russelin kohtalon vuodetYandinalaisilla ja seudun muilla kylillä ei ole ollut kovin helppoa viime vuosina. Jo siirtomaakaudella, 1905 perustettu, sittemmin koko eteläisen Tyynenmeren suurin kookosviljelmä levittäytyi yli koko Russel-saariston korkeimpia huippuja ja pienimpiä luotoja lukuunottamatta. Monien omistajavaihdosten jälkeen plantaasi ajautui vararikkoon seitsemän vuotta sitten. Kymmenet kylät ja tuhannet ihmiset jäivät ilman työmaata ja palkkaa. Luultavasti tulot eivät kaikilla mittareilla häävejä olleet, mutta ”Plantation” oli ollut kuin pohjolan ruukki tai sahayhteisö. Se oli ruokkinut, vaatettanut, majoittanut, kouluttanut, oli ollut kaikki kaikessa. Riveihin istutetut palmumetsät eivät olleet hävinneet, vaan siinsivät joka suuntaan horisontista toiseen, mutta elämänjärjestys ja turva oli tiessään. Sanomalehdessä oli juuri juttukin, asiaa puidaan pääministeri-, hallitus- ja lainsäädäntötasolla. Toistaiseksi väki asuu ”Plantationin” asunnoissa ja hyödyntää viljelmää, kookosta ruoaksi ja juomaksi ja, kuten ”isännänkin” aikaan kopraa myymällä, nyt epävirallisesti elääkseen.
Katolisen katto korkeallaMelko pian saavuimme kirkon kohdalle. Nurmikkopiha oli mustanaan väkeä. Ystävällisten kutsuviittoiluiden rohkaisemina uskaltauduimme kentälle, jossa ainakin neljä miesryhmää, puoli tusinaa kussakin, kyykki nurmikolla ahkerassa työn tuohussa. Esiin otettu kamera sytytti ennestäänkin iloisemmat hymyt ja puukot sivaltelivat entistä nopeampia ja syvempiä viiltoja.
Selvisi, että olimme katolisen kirkon pihalla ja miehet viimeistelivät juuri teurastamiensa neljän possun paloittelemista ja saman tien maauuniin latomista. Muu väki, miehiä ja naisia, valmisteli viereen vihannes/juures umu kumu? Huomenna on juhlat. Tervetuloa mukaan!
Aamulla satoi, mutta osoitti loppumisen merkkejä, joten jollailin Sirkka-Liisan ja Riitan maihin. Ilmassa oli suuren (urheilu)juhlan tuntua, sillä yhtäkkiä lahdella ajeli neljä laivaa.. Yksi puinen haaksi, vähän tervahöyryä isompi, kiinnittyi laituriin ja levitti akselitiivisteestään tai pilssistään mojovan öljypeitteen.
Pari muuta häipyi horisonttiin, mutta jäänmurtajan näköinen ja kokoinen suuntasi ohitsemme lahdelle ison kumiveneen edellä mutkitellessa, tarkistaen selvän reitin. Kolmessa jäänmurtajassa palvelleelle selvisi pian, että harmaa alus oli jotain muuta, Kengurulaivaston tarkastus/valvonta/huoltoalus. Kuten aiemmin kirjoitin maassa ovat vielä RAMSI-joukot , Aussi, NZ, Papua New Guinea ainakin (Regional Assistance Mission, Solomon Islands), varmistamassa rauhanomaisen olon jatkumista saarivaltiossa.
Pappi, lukkariNaiset kertoivat, että meitä/heitä oli selvästi odotettu, sillä kirkonmeno alkoi välittömästi, naistemme saavuttua ja kunniapaikoille osoitettuina asetuttua. Kun Timon kanssa kirkolle ehdimme väki jo purkautui pihalle ja alkoi vimmattu hyörinä.
Työryhmät levittivät neljä-viisi monikerroksista banaaninlehtiriviä nurmikolle, kolmikymmenmetristä, ”pitopöytiä”. Niille alettiin jakaa ruokia isoista vadeista ja muovilaatikoista, taroa, kassavaa, riisiä, kumaraa, kalaa, sikaa. Pikkulapset pistettiin pitkin ”pöytiä” lehtioksien kanssa kärpäsiä häätämään niin kauan kuin ruuan jakaminen kesti. Äänekäs ”puhemies” kutsui yleisöä tievarsilta liittymään mukaan, tehokkaasti tositarkoituksella. ”Pöydät” täyttyivätkin. Ruokarukousten jälkeen väki n.500 henkeä asettui nurmikolle einettä nauttimaan. Meitä kohdeltiin kuin piispaa konsanaan; katoksen pöytään, lautasetkin vielä ja ruuat astioista, samaa kuin ”kentällekin”, riittiköhän kilpikonnaa kaikille. Tosin aloitimmekin myöhemmin, mutta hämmästyttävän nopeasti väki ateriansa nautti ja saman tien keräsi banaaninlehtirivinsä, pöytänsä pois, tehokasta ja kätevää.
Ruokailua odottaessamme opimme paljon. Pappi, jonka nimi ei muistu mieleen kävi jututtamassa. Edellisen kylämme, Loun, kalastaja Robin kertoi pitkät tarinat. Hän oli kaikkien Russelin neljän katolisen yhteisön maallinen pää, tiedottaja ja organisaattori. Kalastajana hän kertoi käyvänsä kerran viikossa perämoottorillaan Honiarassa viemässä kalaa ja tuomassa jäätä seuraavaa saalista varten. Matkaa on edestakaisin vähintään 110 mailia, ja neljä tuntia suuntaansa. Kalan ja polttoaineen hintasuhde on harvoin hänelle liian edullinen. Kalaa kuitenkin tulee ja toisen, samoin toimivan kaverinsa kanssa, he myös ostavat ja kuljettavat muiden saalista.
PäällikköOlimme jo ihmetelleet Loun kylän useita vaaletukkaisia lapsia. Kyseessä eivät olleet albinot, jotka eivät saariyhteisöissä useinkaan ole harvinaisia. Simon tosin oli yönmusta, mutta kasvonpiirteissä vilahti tutusti. Hän kertoi olevansa Eriksson kolmannessa polvessa. Yhden lähisaaren kookosviljelmän ruotsalaisen perustajan jälkeläinen. Oli Simon muutakin. Nyt hänet oli lähetetty syntymäsaarelleen päälliköiden päälliköksi. Useimmiten Salomonilla päällilkkyys periytyy, mutta ainakin osa hänen virkaansa oli nyt poliittista Honiaraperäistä. Oli Simon muutakin. Audio-insinöörinä hän oli työskennellyt monilla Honiaran radiokanavilla. Samoin Austaralian Torstaisaarella ja Hong Kongissa. Oli Simon muutakin. Kuuluisa ja taitava kitaristi ja laulaja. Epäilemättä, mutta Salomonin lyhyt oppimäärämme ei vielä varmista ja tue tätä kaikkea.
Kyllä kirkolla viihtyyIhminen ei elä pelkällä sanalla eikä ruokakaan kaikkea ole. Tietenkin pidoissa tarvitaan viihdettä. Liitutaululla seisoi ohjelma: Yandinan mothers, Loun mothers, sitten oli polynesialaista tamureeta. Salomonillahan, usein erillisillä atolleilla, asuu tuhansia polynesialaisia. Pääjoukko on melanesialaisia. White Boys oli seuraava listalla. Kun sen näimme, aloimme jo Timon kanssa suunnitella koreografiaa.
Paikallinen ryhmä, n. 30 naista, saivat kunnon aploodit esityksestään, mutta naapurisaari Loun pisti homman aivan toiselle tasolle. Tanssien koreografiat eivät ylettömästi eronneet jälkimmäisten hyväksi, mutta kokonaisuus vakuutti.
Ensinnä sisääntulo alkoi pihan perältä, kaukaa yleisöstä. Sitten eroa tekivät esiintymisasut. Yandinalla kirkkomekot, mutta Loulla niinihameet, kukkaseppeleet ja kukkivat kepin tapaiset liikkeitä korostamassa. Lopullinen irtiotto oli oma orkesteri. Puolentusinaa soitinta, kaikki putkista, bambu tai muovi pan-huilun tapaan riviin sidottuina kooltaan kuitenkin 1-3 metrisiä. Nuorukaiset takoivat rytmikkäästi ja olan takaa putkien avoimiin yläpäihin vähän kavennetuilla rantasandaalien pohjilla. Uusintoja vaadittiin ja saatiin.
Tamuree oli tietysti samaa sukua kuin vaikkapa Tahitilla tai Rarotongalla. Täällä ei tanssijoiden vauhti eikä äännentoisto yltänyt, muuta kuin kohteliaisiin taputuksiin.
White Boys ei sitten tarkoittanutkaan saaren ainoita valkonaamoja, vaan oli kolmen naapurisaaren yhteinen ryhmä. Parinkymmenen kepein ja keihäin varustetun alastoman, paitsi lannevaatteet, mustan miehen hyökkäys areenalle oli jo vaikuttava. Vauhti ei siitä laantunut, vaan esittäjät todella pistivät itsensä likoon. Ikähaitari oli laaja parista kymmenvuotiaasta ikämiehiin. Aika tavalla shown, positiivisesti, varasti parivuotias, joka selvästi isänsä mukana harjoituksissa olleena paineli samat kuviot.
Loun lapsia
Varsin mieleenpainuva kuva jäi Telinin, Loun ja Yandinan lapsista. Ensinnäkin niitä riitti 5-10/perhe. Ja siitä kuinka he pistelivät yksin kaksin tai useamman voimin pikku kanooteillaan. Tietenkin yhdestä puusta koverretuilla ja selvästi kooltaan vain lapsille tehdyillä. Melojat olivat nuorimmillaan viiden ikäisiä. Silloin he kuulema oppivat uimaankin. Ja mukana oli lapsiporukoillakin 1-2 vuotiaista alkaen.
Vielä yksi kävelylenkki tehtiin. Halusin nähdä Yandinan lentokentän. Merimailin mittaisen kiitoradan heinittyneen pään löysinkin metsästä, mutta polunhaara, jonka valitsimme toi takaisin kylään ilman, että kentän käytössä olevaa päätä näimme. Kuten useimmat Salomonin lentokentät Yandinankin kenttä on japanilais-amerikkalaisen yhteistyön tulos. Ensin toinen rakensi, sitten toinen pommitti, valtasi ja uudelleenrakensi.