Se Suuri Kanavapäivä | |
2008.05.18 | |
2010.04.13 |
Kanavapäivä valkeni samanlaisena, kuin muutkin. Lämpötilan ei tarvinnut kivuta kolmeenkymmeneen aamulla. Se oli sitä.
Lähes jokapäiväiseksi muodostuneen tavan mukaan taxeilin Rey-supermarkettiin. Nyt jätin kävelyt sikseen, ja pirssinkin, mustan miehen Ellington nimeltään, pyysin jäädä odottamaan ostoksiani. Olin toistaiseksi kanavamatkan kippari ja kokki, joten yksinkertaisuus miehistöni evästyksessä oli avainsana. Pari kypsäksi grillattua broileria saivat olla kanavaretken päämenyy. Muita eväitä lastasin taas kärryyn suunnilleen sen verran, kuin jaksoin kerralla kantaa muovikassi joka sormessa. Kassalla tavaroiden pakkaamisesta ja niiden kärräyksestä taksiin huolehtivat pojat, odottaen tietenkin kolikkoa palveluksistaan, eivät kuitenkaan koskaan käsi ojossa.
Miehistöni vapaaehtoisosan, ruotsalaisen Fredrickin Amora-veneestään, Bavaria 41 ja tanskalaisen Ericin Oasis-loululaivasta, olin kutsunut urakkaamme aloittamaan pursiravintolan lounaalle hyvissä ajoin klo 1430. Oasis (16 metrinen alumiinisluuppi) ei ole koululaiva yleisimmin ymmärretyssä mielessä, vaan heillä saa olla kolme oppilasta, joille purjeveneyhteisön on uskottu olevan yksi ratkaisu elämän vaikeuksissa. Oppilaat eivät opiskele merenkulkua, kuin sivussa, vaan käyvät koulua opettajan johdolla ja osallistuvat samalla kaikkeen toimintaan veneessä. Miehistölle maksetaan palkkaa.
Nyt se alkaaKello 1730 pyysin ruotsalaista Panaceaa (Najad 39) siirtymään pois kyljeltä, että pääsimme liikkeelle, miehistö vahvistettuna Titon nuorilla linehandlereillä Miguelilla ja Husseinilla. Tyhjäkäynnillä puksuttelimme ympäri Flats-ankkuripaikan tyvenessä kauniissa ilmassa, katsellen veneitä. Koskaan en ollut nähnyt autonrengasfendareita niin monen veneen kyljellä, sillä alkamassa oli 15:n veneen erikoisluotsaus.
Juuri kun olimme laskeneet parikymmentä metriä ketjua koukun perässä Bravo-poijun viereen luotsivene lähestyi suoraan kohti Iiristä kannellaan liuta neuvonantajia. Voiko olla, aivan aikataulussa ja meille ensin? Pulska kolmevitonen neuvonantaja hyppäsi aika vaarallisen näköisesti Iiriksen kannelle. Hän osoittautui mukavaksi ja huumorintajuiseksi veikoksi. Otti erityisen hyvin huomioon muut ja matkan kestäessä luotsauskin sujui.
Kerrottuaan nimensä, Karl Max, ja siitä tulevat väännökset, hän ensitöikseen selosti mitä oli tapahtumassa: 15 venettä luotsataan kerralla Gatunin suluista Gatunin järvelle. Siellä odotetaan poijussa/ankkurissa aamuun. Noin seitsemältä jatketaan kanavan toiseen päähän, jossa aletaan suluttaa alaspäin klo 12. Kaavakuvasta hän esitti kuinka veneet ryhmitellään sulkuihin viiteen kolmen lauttaan, aina samat veneet samojen kyljellä ja ryhmät samassa järjestyksessä. Muita ei sulkuihin tule.
Koukut alkoivat nousta pikkuhiljaa hämärän jo muututtua pimeydeksi. Perävalojen jono valui hiljaista vauhtia kohti neljän mailin päässä olevaa Gatunin sulkuryhmää. Juuri ennen kanavan valomerta kiinnitimme veneet toisiinsa ohjeen mukaisina ryhminä. Jonkinlainen advisorien radiopulina tarvittiin, että pimeydessä oikeat alukset ja paikka löytyivät. Iiris sijoittui keskimmäisenä olevan New Address aussiveneen Bb-kyljelle neljänteen lauttaan. Toisella puolella oli niinikään aussi, Amanda of Norway. Keula- ja peränarut sekä springit toisiin veneisiin yritetään vetää mahdollisimman tiukkaan, että lauttaa olisi hyvä ohjailla. Pääasiassa lautta kulkee keskimmäisen voimin, mutta joskus virtauksissa tarvitaan laitimmaisilta joko poweria tai jarrutusta, että pysytään suunnassa. Lautta kiinnitetään keskelle sulkukammiota joka nurkasta tulevalla köydellä.
Kolme peräkkäisinä portaina olevaa sulkua, yhteensä 26 metriä, noustiin vauhdilla. Altaan täyttyminen tapahtui alle kymmenessä minuutissa, mutta siirtymiset seuraavaan ja ison joukon uudelleen kiinnittyminen veivät pari tuntia, puoleenyöhön, ennenkuin oltiin ankkurissa Gatunilla. Max ja muut neuvonantajat poistuivat odotettuaan tunnin verran luotsivenettä.
Illan puheissa oli selvinnyt, että advisorit, neuvonantajat, saavat ”luotsata” 65 jalkaisiin asti. Vakituisia advisoreita ei ole lainkaan, vaan kaikki ovat vakituisesti muissa ACP:n hommissa ja tekevät näitä ylimääräisinä keikkoina. Max oli ruoppaajan konepäällystöä. Rey viereisessä veneessä työskenteli kanavan turvaosatossa. Joku oli luotsiveneen kuljettaja ja toinen istui konttorissa. Kirjavaa porukkaa, mutta kurssitusta on ja puoli vuotta pitää kulkea ”valmiin” advisorin mukanaa veneissä ennen omaa uraa. Kyllä siinä ajassa oppii.
Toinen päivä kanavassaLyhyiden syvien unien jälkeen oli mukava kastautua järvessä, vedenlämpö 30 astetta. Mukavaa sikäli, että järven lukuisat krokotiilit sattuivat olemaan muualla.
Max tuli aiukataulun mukaan klo 0700. Luotsiveneestä annettiin samalla viiden kilon jääpussi, jonka levittelin tarkoitusta varten hankitun kylmälaatikon juomille.
Laskimme Maxin kanssa ihan päässä, että 5,5 solmulla 27 mailia Pedro Miguelin sululle toteuttaisi jatkoaikataulun. Sitä kiristettiinn välillä puolella tunnilla, joten pistimme kauniin järvimaiseman liikkumaan noin kuutta solmua. Max halusi ja sai olla ruorissa koko kanavamatkan.
Fred oli ottanut pääkokin tehtävän ja lounastimme ennen sulkuja kaikessa rauhassa. Sulut toimivat minuuttiaikataululla, mutta millä minuutilla se onkin toinen juttu. Edellisiltana sulussa olevan laivan kone ei suostunut heti starttaamaan. Odottelimme vajaan tunnin. Ei vauhdin kiristystä nytkään tarvittu, vaan sulutimme alkuperäisen aikataulun mukaan.
Mirafloresin alaportista aukeavalle Tyynellemerelle Iiris puksutti 1330. Heti kohta jätimme Maxin luotsiveneeseen ja rupesimme jännäämään lähestyvää sadetta. Emme ehtineet alta, vaan melkoisessa ropinassa tungin Iiriksen kyljen Balboa YC:n laituriin 30:ksi sekunniksi. Riittävästi, että linehandlerit pääsivät maihin, ja että kuulin, että saisin jättää autonrengasfendarini laiturille maksamalla 1 USD/kpl. Päivän paras juttu, vieläkin naurattaa! Maksoin niistä 3USD/kpl ja olisin mielihyvin vain jättänyt ne, mutta uudelleen maksaminen oli mielestäni jo vitsi. Sinä päivänä renkaita tuli Balboaan pari sataa. Roikutimme omiamme muutaman päivän, mutta veneliikenne toiseen suuntaan on laimeampaa, eivätkä ne kelleen kelvanneet. Omatuntoni ei lainkaan soimannut, koska ne katosivat täsmälleen panamalaisten haluamalla tavalla.
Riitta pääsee nauttimaan vene-elämästäBalboan jälkeen ankkuroin Iiriksen La Playita-ankkuripaikalle Flamenco-saaren länsipuolelle. Paatteja oli taas lähes 50, ja viiden metrin vuorovesi virtoineen pisti, tuulen loputtua Iiriksen turhan ahtaaseen. Uusiksi.
Olin täysin uudessa paikassa ja Riitan kone maassa tuossa tuokiossa. Pumppasin jollan ja pikapuoliin, juuri ennen pimeyttä ajelin katsomaan jollalaituria ja maihinmenoyhteyttä. Tunnin sisällä puhelin pirisikin. Pirssikuski kysyi missä olen. Tiesin sen sanoakin, mutta kuski oli Colonista, eikä tiennyt muuta, kuin varsinaisen marinan. Chimun Timon ja Sirkka-Liisan pakaasien katoaminenkin vielä hidasti, mutta lopulta auto, muutaman lisäpuhelun jälkeen, ilmestyi paikkaan, jossa odottelin.
Jollamatkalla valmistelin Riittaa, että kaikki paikat eivät hänen huvipurrellaan kiillä. Sateen jäljiltä kaikki peitot olivat märät. Kanavaköydet, myös litimärkinä, sekaisin pitkin kansia, ja ne mustat fendarit kyljillä. Sisällä, oli kuin hävityksen kauhistus, kaikki tiskit tiskaamatta ja levällään. Lounaan jälkeenhän alkoi heti sulutus ja toiminta, eikä mulla muutenkaan ollut kanttia muita pistää tiskaamaan. Hyvä kun auttoivat kokkauksessa. Itsellä ei kerta kaikkiaan aikaa ollut.
Onneksi Riitta oli sen verran väsyksissä, että nukahti oitis. Väsynyt olin itsekin, mutta byssän tiskeineen sain selväksi ennen puolta yötä. Ja parissa päivässä yhdessä pakertaen paatti rupeaa olemaan entisellään.
LinehandlereinäOlimme ilmoittautuneet Chimulle linehandlereiksi. Pikabussilla painelimme takaisin Coloniin ja kuinka ollakaan jäimme kyydistä sikäläisen ”tekstiilitaivaan” kohdalla. Mikäs auttoi, kun ostaa reput täyteen ja vähän yli. Timo haki jollalla meidät ja Titon maksetun linehandlerin, Husseinin, Chimulle.
Luotsausaikataulu oli suunnilleen sama, kuin Iirikselläkin, mutta nyt oli liikkeellä vain kaksi purjevenettä ja voimakas jenkkityylinen, 15-metrinen urheilukalastaja. Jonkin verran advisorit pähkäilivät miten paatit laitettaisiin. Sulussa oli pienehkö laiva ja kanavahinaaja. Toinen, australialainen, purjevene ilmoitti, että sillä oli manööverivaikeuksia. Se tuli yksin perässä. Chimu pantiin kalastuspaatin kyljelle, joka oli kiinni hinaajan kyljellä. Siinä ei tarvinnut köysiä kiristellä vedennousun tahtiin. Springejä kylläkin, sillä kalapaatissa oli voimaa kuin pienessä kylässä, sen retuuttaessa Chimua sulusta toiseen. Hinaaja lipsahti välistä ja meni edellä, mutta siihen kiinnityttiin taas seuraavassa sulussa.
Seuraavana päivänä uusi advisori tuli sen verran myöhään, että Chimunkin voimat pääsivät käyttöön. Aikataulu vaati seitsemän solmun vauhdin. Aussi jäi jälkeen, mutta taas tuli odotusta niin, että se sai kiinni, ja nyt purjeveneet kytkettiin toisiinsa. Hyvin sujui niinkin. Alkuiltapäivästä Chimu pudotti meidät suoraan Iiriksen kannelle ja ankkuroi läheisyyteen. Aivan mukava reissu tämäkin, etenkin Riitalle, jolta olisi muuten jäänyt kanava kokematta.