2010-10-02 Sardinianmeri | |
2010.10.02 | |
2010.10.06 |
2010-10-02 Sardinianmeri
Puoleltapäivin on Mahoniin matkaa 130 mailia. Keli on ennusteen mukainen SSE alle 5 ms. Kuljemme 4-5 solmua. Jos säät pitävät olemme huomenna siellä samoihin aikoihin. Jonna lähettää edelleen säätietoja 2 kertaa viikossa. Jo kolmannessa taaksepäin näkyi laiskojen isobaarien laaja alue yli koko Välimeren. Niin seuraavassakin, samoin juuri avaamassani. Niinpä eilen nostimme ankkurin Maddalena-saaren suojasta Sardinian koilliskantilla. Saimme luovia koko päivän kohti länttä reivit sisällä. Tuuli oli räväkämpi kuin ennusteissa, ja kääntyi vastaiseksi, mutta sitä se on Korsikan ja Sardinian välisessä Bonifacio-salmessa kuulema aina.
Matkaa Menorcan Mahoniin oli lähtiessä 250 mailia saman numeroiseen suuntaan. Sopiva veto pitkin Sardinian pohjoisrantaa toi meidät Asinara-lahden pohjukkaan, joten Samannimisen saaren ja pääsaaren välinen salmi, Passge dei Fornell tuli vastaan. Muinainen pilottikirjamme kertoi yökulkemisen siitä olevan kiellettyä, eikä mitään tuikkujakaan kuulema ollut. Kyseesä on samalla sotilasalueen reuna, joka aikoinaan lienee kieltoon vaikuttanut. Ensikertaa on meillä sopivien paperikarttojen puutteessa nyt ollut päivittäin saaristoseiluussa sähkökartta pöydällä, gepsiin kytkettynä. Olen opetellut nykymerenkulun metkuja. Nyt elekroniikka esitti, että kahden läpivievän linjan alimmaisissa oli sektoriloistot, joten tulkitsin samalla yökulun luvalliseksi.
Salmea lähestyessämme tuikut tulivat näkyviin. Peilityvenessä runsaan luvallisen kolmen solmun vauhdilla nykyvehkeet todella vakuuttivat. Salmi on matala, 3-4 metriä matalimmilläaan, alle 2-metriset turvallisen kaukana väyläviivasta. Luotaustieto oli tarkkaa ja tiheää, ja syvyyslukemat kaikuluodissa myös täsmällisesti seurasivat kartan lukemia. Kyllä on vehkeeet! En enää ihmettele, jos vahinkojakin sattuu. Nimittäin näihin vehkeisiin varmaan tottuu, ja mikäli todellisuus ei satukaan olemaan täsmällisesti elektroniikan mukaista niin kolisee. Jos menisin johonkin vaativaan paikkaan hyvällä paperikartalla, niin silloin saman voisin tehdä nykyvehkeilläkin.
Lisää sähköä
Edellä jo sotkeuduin sähköön, vaikka en siitä paljoa ymmärrä. Sen verran toki, että lähestyessämme La Maddalenan rantaa koneeseen ei virta-avaimesta syttynyt edes varoitusvaloa öljynpainehälyttimestä puhumattakaan. Ankkuripaikka oli otollinen purjeilla koukuttamaiseen. Sitä nyt harjoittelen muutenkin, joten siitä ei tullut ongelmaa.
Hieroimme Amin kanssa älynystyröitä, hänen valmistaessaan evästä. Kylläisinä teimme ensi kokeen. Kone käynnistyi nöyrästi yhdistäessäni navat ruuvarilla starttimoottorin kyljestä. Em valoja tai latausta ei esiintynyt, joten seis. Aloimme etsiä sulakerasioita. Löysin pari ehjää ulkoisen lataussäätimen lähettyviltä. Säätimen vaatimattomassa ohjeessa käskettiin vikatapauksessa ottaa yhteyttä internettiin tai Amerikkaan. Koska kumpaakaan ei ollut käsillä, luin tarkemmin: kolmaskin sulake pitäisi löytyä. Johtonipun alla piileskellyt olikin aivan sökö. Lanka ei ollut palanut, mutta toinen liuska oli lähes häipynyt korrosiossa, eikä rasian sisällöstäkään ollut paljoa jäljellä. Tässä vaiheessa uskoin, että myös syy hyppelevään latausjännitteeseen ja oikulliseen starttinappiin oli löytynyt. Soveltamalla löytyi uusi rasia ja siihen vielä yksi kpl 25 A:n sulaketta. Taas pelittää.
Arbatax
Jos vielä löytyy hiljaisempi kylä, kuin Arbatax alkusyksyisenä pyhäpäivänä niin... Arbataxissa on isohko satama ja parikin marinaa siellä. Veneitä oli, mutta ei niissä juuri asukkaita. Kesäsesongin lisälaiturit oli kelattu yhteen. Satamassa oli vehkeitä, mutta aivan kuin eivät olisi vuosiin olleet käytössä. Kirja kertoi vaneri- ja sellutehtaasta. Ei sorvattu eikä keitetty niissäkään enää. Telakasta ei kertonut kukaan, mutta näyttäisi arkisin askartelevan öljynporauskaluston parissa.
Rakennuskanta oli pääasiassa loma-asuntoja. Ei niissäkään pihakissaa tai vahtikoiraa enempää asunut. Mistä olisi väkeä kaduillekaan tullut? Laaja leirintäalue ankkurilahtemme, Porto Frailiksen, rannalla vielä toimi - saksaksi. Ja ihme kyllä netti veneessä sisällä.
Olbia
Olbia on ihmepaikka – maantietellisesti, tai maisemallisesti. Sardinia on vuoristoinen saari, mutta Olbian neljä mailia sisämaahan valloittanut lahti on hyvin alavassa paikassa. Lahti on myös matala, kauttaaltaan alle 10 m, ja väylää reunustavat aivan punaisen rapakivemme väriset ja näköiset kalliopaasirykelmät. Sataman oivallisuuden olivat havainnet jo foinikialaiset ja tukku kulttuureita aiemminkin. Satama toimi vieläkin, ilmeisesti 3-4 autolauttaa vaihtoivat paikkaa yöllä mannermaalle. Emme nähneet niiden liikkuvan, mutta laivat vaihtuivat. Saman verran oli ro-ro-laivoja lahden toisella rannalla. Vähän vanhan tiedon mukaan väkeä saarella asuu 1,5 miljoonaa. Rakennuskannasta päätellen se ainakin loma-aikoina rutkasti lisääntyy, joten liikennereserviäkin tarvitaan. Ja ruokaa, sitä tuovat laivat, mutta saaren maanviljelyn lisäksi satamalahti oli kapeita väyliä lukuunottamatta kala- simpukkaviljelmien peitossa. Heti lahden suulta näkyivät useat veneliikkeiden hallit, yli puoli tusinaa rintarinnan nostureineen travelifteineen, ja lisää niitä rakennettiin mäen loivaan rinteeseen kauemmaksi rannasta. Huoltoa, säilytystä, myyntiä – reilusti yli saaren oman tarpeen. Prevezan tapaan jättimäisiä telakka-alueita ei näkynyt. Pari pursiseuraa oli marinoineen ja kolmas uudempi etelärannalla. Ankkuriin taas tähtäsin, ja paikkakin vaikutti hyvältä, mutta lahden pohjukassa näkyi olevan muutama matkavene vanhassa laivalaiturissa. Sekaan, ja naapuri-saksalainen heti kertoi, että ilmaista on tämä huvi. Arbataxin leirinnän lisäksi lähes kaikki isomiehistöiset vuokraveneet komensivat kilvan saksaksi. Naapuri oli heti neuvonut lähimmän supermarketin, mutta valitsemamme ”oikotie” tiesi etsinnän pitkittymistä. Vielä paremmin tuli joka kuja kuljettua leipurin etsimisessä. Yksi löytyi kylän viimeiseltä reunalta. Rieskaa oli marketissakin, mutta etsittiin uhalla. Eväitä ostettiinkin sitten ainakin viikoksi, sillä seuraava maa jo kangasteli matkamiesten mielissä.
Porto Cervo
Nimi on tuttu monelle. Ainakin sellaiselle, joka on seurannut, tai edes korvansa kallistanut Välimerellä tapahtuville monille, koville ja kalliille purjehduskilpailuille, vaikkapa vain Swan-veneille tarkoitetuille.
Joku vanhus voi muistaa, että Aga Khan ja joukko sijoittajia rakensivat 1970-luvulla lahden rannoille vaatimattomia kesäasuntoja kauniille ja rohkeille, joille rikkauskaan ei ollut pahaksi. Melkoinen rakennuskanta alueella onkin. Ei enää loistokas, mitä nyt jotkut, mutta toiseksi, kolmanneksi jne. asunnoksi aivan toimivia – mikäli nyt Porto Cervo on sinulle jotain. No, tyhjillään näyttivät kaikki olevan. Puutarhurit sentään käpsehtivät tonteilla. Enemmän kuin nuo kesämökit, meitä kiinnosti nähdä ”venekanta”. Pettymykseksemme satama oli varsin tyhjä. Malliksi oli: yksi 80-metrinen mega, puoli tusinaa 20-30 metristä moottoria ja pari superpurjetta. Swanit tuli jo mainittua. Niitä oli kymmenkunta, mutta paria lukuunottamatta varsin vaatimattomia, vanhoja, eikä aivan loistokuntoisiakaan. Joku huippukilpurikin oli vielä laitureissa, mutta 10-20 metrisistä muskeliveneistä ei ollur pulaa. Etukäteen oli ajatteluttanut Porto Cervoon menossa, pääsevätkö köyhät tontille yleensäkään. Koukutimme poijualueeksi muuttuneelle ankkuripaikalle yhden ainoan vuokraveneen viereen. Minäkö kysyisin radiolla? Ei kysynyt kukaan maistakaan. Meloimme rantaan. Kameroita kyllä oli, mutta ei mitään henkilökuntaa näkyvissä. Kuka nyt venesatamassa talvella? Tutkimme kaikki paatit laitureissa ja koko alueen kävellen kujia, portaita ja holvikäytäviä. Portit olivat vain telakalla, muuten kaikki avoinna taivasta myöten. Polttavaa kaipausta ei paikkakuntaan jäänyt, kun luovimme taas reilusti reivattuna kohti alussa mainittua sähköremonttipaikkaa.