| 17.9.2008 Samoamassa | |
| 2008.09.18 | |
| 2010.04.13 |
Nyt olemme samonneet, eli viihtyneet Samoalla melkein pari viikkoa. Eilen kävimme vuorilenkiltä. Amerikaksi haikilla (hike). Aamulla noustiin bussilla runsaat sata metriä Fagasa-solaan. Puoli tuntia piti odotella, toisesta bussista hypättyämme, että tuli tarpeeksi isomoottorinen, joka kykenee nousemaan erittäin jyrkkää betonitietä. Mulla oli eka kertaa GPS mukana metässä. En muistanut laittaa heti päälle, joten solan korkeus jäi vielä arvioon. Noustiin ensin kosteaa, edellinen päivä oli märin täällä kokemamme, ja märkää, liukasta, välillä hyvin jyrkkääkin kärrytietä, nykyisin 4x4-tietä 350 metriin, ja sitten oli pudotusta 100 metriä alammas, ennenkuin taas jatkettiin ylös.
Antennilla, jossa meidänkin wlan-linkkimme on mittarimme näytti 502 metriä, ja matkaa oli tehty 5-6 km ja 2,5 tuntia. Siihen loppui tiekin, jota ei kyllä citymaasturilla varmaan selvittäisi.
Täällä huipulla oli ruostumassa, mitä vielä oli jäljellä, entinen köysirata-asema, oikeastaan vaan teräskehikko juuttuneine pyörineen. Köysirata rakennettiin 60-luvulla TV-antennien asentamista varten. Se toimi 80-luvun puoliväliin asti kuljettaen myös matkailijoita. Puolitoistakilometristä huippausta Fagatogan kylästä yli satamalahden tänne puolen kilometrin korkeuteen vastarannalle, mainostettiin vielä vanhassa South Pacific Handbookissamme. Palloilla merkitty ohut vaijeri on paikoillaan lahden yli.
Varjopuolena reitillä oli runsas sademetsä, joka rajoitti näkyvyyden tieltä melko olemattomaksi. Huipulta sensijaan kaikki oli kuin ilmakuvassa. Iiris ja muut parikymmentä paattia, satama, johon juuri kiinnittyi pari konttilaivaa, Fagatogon ja Pago Pagon kylät. Keli oli niin kirkas, että Samoakin (ent.Länsi-Samoa) näkyi 50 mailin n. 100 kilsan päässä.
Elukoita ei nähty paljon, mutta joitain lintuja sentään, yksi, paikallinen lentokyvytön lajikin ja pitkäpyrstöinen, valkoinen tropiikkilintu, sekä pienempiä laulajia puiden siimeksissä. Muutama lepakko kaarteli myös aivan lähellä, kuin kotkat muualla. Täkäläistä hedelmiä syövää lepakkoa näkee, kyllä sadoittain joka päivä Fagatogon kylän yhdessä puussa. Ne on suurimmillaan alle metrin siipimitaltaan, ja lentävät myös päivisin. Lentotyylistä ei sitä linnusta juuri erota, mutta pyrstöttömyydestä.
Alaskin piti päästä. Jatkoimme matkaa edelleen harjannetta pitkin, nyt polkua, joka välillä kapeni kävelijän levyiseksi.
Riitta kirjoittaa päiväkirjassaan: ... Kapeissa kohdissa pelkäsin kuollakseni. Molemmilla sivuilla oli puolen kilometrin pudotus, jota vehreä kasvillisuus onneksi reunusti. Huh, en uskaltanut katsoa sivuille! Oli vain varottava kompastunista tai luikastumista. Kävelysauvoistakaan ei ollut hyötyä harjanteen kapeudesta johtuen....
Minä en kokenut aivan samoin. Olisi siitä pudotessaan aika äkkiä johonkin piikkipensaaseen juuttunut.
Jos olivat rinteet melkein pystysuorat, niin oli polkukin paikoin. Siihen oli asetettu kymmeniä tikapuita, joskus peräkkäisiä, 5-10-20 metrin pituisina jaksoina, vuoroin ylös vuoroin alas harjanteen mukaan . Ne olivat ruostumattomista vaijereista rakennettuja nuoratikkaita, askelmat kuin ratakiskon metriset pätkät, mutta massiivimuovia. Useimmiten tikkaat kuitenkin nojasivat rinteeseen ja olivat sikäli hyvin tukevat. Yläpäähän oli aina kiinnitetty solmutettu köysi, johon saattoi tukea kiipeillessään.
Puistomiehet olivat pitäneet polun hyvin auki, vaikka kasvusto oli niin rehevää, että tuskin olemme muualla nähneet. Jos sademetsä haittasikin näköaloja, niin se oli samalla nähtävyys ja ihmetyksen aihe, tuuheine päällyskasveineen. Sen lisäksi, että taiteilimme kapealla harjanteella, kuljimme välillä kuin vihreässä tunnelissa.
Runsaan kilometrin jälkeen polku siirtyi pois muinaisen kraaterin reunalta ja alkoi laskeutua. Lopun pari kilsaa ja 400 metriä aloitimme hyvin maltillista laskua aivan kävellen. Viimeinen villitys oli hyvin jyrkkää siksak-serpentiiniä, 10-30 metrin vedoin. Täällä maasto oli kuivaa, jota pudonneet lehdet liukastivat. Sauvat ja seiväs olivat suureksi avuksi.
Juomaa ja evästä meillä oli ollut sopivasti ja saavuimme hyvissä voimissa meren rantaan Vatian kylään. Puolessa tunnissa ei bussia ilmestynyt, sillä Vatia on viimeinen kylä tiensä päässä ja kulkuneuvot harvassa. Onneksemme yksi citymaasturi, Utulein pääkirjastonhoitaja, näyttämässä saarta vieraalleen, molemmat naisia, otti meidät kyytiin. Pysähtyi vielä pari kertaa hienoimmissa paikoissa ja kehotti ottamaan kuvia. Tiekin oli kyllä kuvauksellinen korkeuseroineen, rotkoineen ja merenlahtineen, hoidettu ja koristekasvein istutettu.
Maaston osittaisesta märkyydestä huolimatta emme liukastelleet. Riitalla oli kävelysauvat tukena ja maastovaihdetta lisäämässä. Minä katkaisin, niin luonnonpuistossa kuin olimmekin, heti alkuunsa machetella, kunnon korennon itselleni. Voisin sanoa välttämättömäksi. Retki asettuu aivan parhaimpien kokemustemme tuntumaan