2010-11-05 Fuengirola | |
2010.11.06 | |
2010.11.07 |
2010-11-05 Fuengirola
Pieni viikko vierähti vilkkaasti. Minä nyt en paljon vilkastellut, mitä nyt pientä askartelua: öljynvaihtoa, neljän koneen ja kuivurin pyykkipäivä ja sen sellaista. Ja hommien suunnittelu, siinähän on päivä tai parikin tosi ”kiirettä”, ellei ihan stressiä.
Monta päivää jo suunnittelin tämänkin päivän viettoa, mutta hyvinpä onnistuikin. Pian klo 08 jälkeen aloin polkea kohti Los Bolichesia ja sieltä Avenida Finlandesaa ylös Los Pacosiin ja edelleen yhä ylöspäin kohti Mijasin kylää.
Reitti oli tuttu. Olimmehan v 2004 sinne muutaman kerran kävellen kelanneet. Seudun suomalaisillahan oli siihen aikaan, ehkä vieläkin, Mijas-kävely sunnuntaiaamuisin. Matka ei ole pitkä, veneeltä n. 7 km, mutta lisähöysteenä on 400 metrin korkeusero. Täytyy sanoa, että hiki tuli jo alle sadan metrin tasolla, ja sain kietaista aamuviileyteen pukemani fleecen vyötäisille.
Olinhan sen tiennytkin. Pyöräily meni hetimiten taluttamiseksi. Joku satametrinen tasaisempaa polkien aina välillä. Hiki valui ja läähätin kuin ajokoira jänismetsällä, hivuttauduttuani 1,5 tunnissa Mijasin kylään. Saman tien suorin turistitoimistoon ”vuoristokarttoja” kyselemään. Varsin laiha tulos. Pari värillistä A4:sta, kaukaisesti karttoja muistuttavia, ilman merkittyä skaalaa piirrettyjä, ja silmin nähden mittakaavasta lainkaan välittämättä, kylä suurena ja kohtuullisen pitkät vuorireitit parina lyhyenä viivahäkkyränä. Outo piirre sekin, että viivat päättyivät Mijasin kunnan rajalle jo ennen vuorten huippuja. Ilmeisesti jatko pitää käydä hakemassa Alhaurin el Granden tai Coinin turisti-infosta. Sellaiset kylät ainakin ovat vuorten takana. Kysyin eikö ole tarjolla topografikarttoja. Juu, eräässä kirjakaupassa Malagassa (30 km). Entä kunnantalolla? Eräs toinen asiakas, englantilaislady, opasti sinne, kun oli itsekin menossa. Viereinen talohan se oli, mutta Malagaan sieltäkin passittivat.
Kateuteen, yhteistyökyvyttömyyteen tai tietämättömyyteen olin törmännyt jo Fuengirolan neuvonnassa: Ei ole mitään sille suunnalle, vaikka vuoret paistavat suoraan ikkunaan, mutta naapurikunnan puolella. Menkää kysymään Mijasista!
Mutta ei hätää, minulla oli repussani jo pari päivää tutkimani kirja: Sierra de Mijas, 20 kävelyreittiä näillä vuorilla ja viisi päälle pyöräilijälle.
Ei ole kirjan vika, että se on espanjaksi, eikä sekään, etten löydä käsigepsistäni kirjailijan käyttämää koordinaatistoa, reittipisteiden tarkistamiseksi. Se on kirjan vika, että siinä ei ole koko alueen karttaa, vaan ainoastaan kunkin yksittäisen reitin vaatima alue, jolloin koko alueen hahmottaminen jää puutteelliseksi. Ansiokkaasti kirjani esittää tarkat kartat 10m:n välein piirrettyine korkeuskäyrineen. Haitta taas se, että reittien esitys peittää kartalle muutoin piirretyn tiestön ja poluston paksun reittiviivan alle.
Pyörä lukkoon ja baanalle! Heti alkumetreillä tapasin pari englantilaista gentlemannia. He olivat seutua aikaisemminkin kävelleet, ja parjasivat laillani huonoja karttoja. Heillä oli vanha topografikarttakin, mutta siinä taas ei ollut ainakaan kaikkia polkuja. Herrat olivat kiipeämässä seudun korkeimmalle, 1150-metriselle, huipulle ja alas vuoren takaa, sinne ”kilpaileviin” kyliin. Minun meininkini olikin vain raapaista rinteen pintaa, eli kivuta kirjan lyhin ja matalin reitti n:o 15: 4,2 kilsaa, 1,5 tuntia ja korkeuseroa 311 m.
Suunnittelemani polunristeys meni jo heti alkumetreillä. Voimia tuntui riittävän, eikä sopivan vauhdin, tosi rauhallisen, ja rytmin löydyttyä, hikikään valunut niinkuin alkumatkalla pyörää lykätessä.
Gentlemannit erkanivat toiselle polulle. Minä päädyin ensin 1000 metrin käyrälle, Puerto de Malaga-solaan. Mutta mitäs teet? Vajaan puolen kilsan päässä killitti 49 metriä korkeampi Pico de Malagan huippu.
Pilviä ei ollut lainkaan, mitä nyt muutamia aivan etelähorisontin pinnassa. Niiden yli Afrikan Atlasvuoret kohosivat tummina. Malagan satamassa näkyi olevan, monien lauttojen lisäksi, kolme risteilylaivaa. Nimiä en sentään nähnyt, mutta kaksi oli MSC-yhtön ja yksi Pullmanturin. Alhaalta, pienen pieneltä Malagan kentältä, pienenpienet vaaleat sukkulat kiipesivät tähän samaan taivaan sineen. Taustalla, yli 30 kilometrin päässä, kuin vieressä, kohosi Tolox-vuoren huippu lähelle kahta kilometriä. Se taitaa olla menetelmälläni, omin voimin rannasta asti, saavuttamaton. Puhumattakaan manner-Espanjan korkeimmasta huipusta Pico de Mulhacenista 3481 m, joka sekin kimalteli viikko sitten sataneine lumipeitteineen yli 100 kilometrin päässä idän ja koillisen välillä. Aivan viereinen huippu, vain hiukan korkeampi, peitti ne lähimmät, korkeimmat taakseen. Matkaakin olisi vain 1,5 kilometriä Pico de Mijasille ja korkeuseroa vaivaiset sata metriä.
Harvinainen järjen ääni kuitenkin vannotti: ”Olet jo enemmän kuin tuplannut suunnitelmasi, ja olet aivan ensikertalainen alalla ja alueella”. Myönnyin ihan mielelläni, ja kiitin ”päättäväisyyttäni”, kun kylää lähestyessäni jäntereet alkoivat olla yhtä muussia.
Pitihän kylän näköalapaikat vielä pyöräillä ennen lopullista laskeutumista. Se oli pelkkää jarrutusta, eikä vienyt puolta tuntia, vaikka osan matkaa veden uurtelema soratie ei innostanut lainkaan vauhdikkaaseen lasketteluun.
Kasvioppia en pahemmin harrastanut. Mäntyjä oli ja vihreitä pensaita, jos oli piikkisiäkin. Sipulikasvit olivat alkaneet työntää vihreää versoa maan pintaan.
Eläinoppi näytti vielä suppeammalta. Sirkkoja, joiden ei ilman viileyden takia kai, tarvinnut lainkaan sirittää. Sisiliskoja, lintuja hyvin vähän. Yksi pieni naksutteli männyssä heiluttaen pyrstöään samaan tahtiin. Huipulla ampiainen päätti jakaa eväsleipäni. Ei ihme, sillä nautin kuivatuista, uudelleen vesipisaroin elvytettyjä Vaasan Ruispaloja.
Juuri, kun aivan viime metreillä mietin harvaa eläinkuntaa, törmäsin parinkymmenen suurisarvisen elikon laumaan. Enempi kauriita kuin pukkeja, eivätkä kovin arkojakaan.
Se puuttuva 100-metrinen, se vaatii taas pyörän lykkäämisen 400 metrin käyrälle, ennenkuin pääsen kapuamaan lopun 750 metriä. Sitä vartenhan ne huiput siellä ovat.