1-6.2.2009 Hauraki-lahdella ja Great Barrier-saarella | |
2009.02.09 | |
2010.04.13 |
Kyllä on ollut hyvät ilmat! Maanviljelijälle liiankin ja karjankasvattajille. Pohjoissaari jo kärsii kuivuudesta. Kun oikein muistelemme, niin sadepäivä oli viimeksi uudenvuoden aatonaattona.
Aurinko helottaa kuumasti. Vaikka emme olekaan tropiikissa, niin olemme aivan sen alapuolella, eli alkuvuodesta aurinko kiipeää vain runsaan kymmenen asteen päähän zeniitistä. Lisäksi UV-tä säteilee äärimmäiset 11. Välillä on onneksi vähän pilvisempää ja yölläkin viilenee parinkymmenen asteen tietämiin.
Sunnuntaina 1.2. vaatimaton matalan sola liikkui ylitse ja viritti 10 sekuntimetrin SW-tuulen. Se työnsi meidät helposti runsaat 50 mailia Great Barrier-saaren Port Fitzroyhin.
Aucklandista, aivan vas. alakulmassa, on 50 mailia Port Fitzroyhin, Great Barrier-saaren länsirannalle.
Timo Vesalainen sanoi, että hän ei ainakaan vuorille kiipeä. Vaimonsa Jonna säesti. Seuraavana päivänä ”jouduimme” kuin jouduimmekin kiipeämään Mt. Hobsonille, saaren korkeimmalle, 621 metrin huipulle. Polku oli hyvin merkitty ja paikoin tasoiteltukin. Kovimmalle ottivatkin viimeiset parisataa melkein pystysuoraa metriä, johon oli rakennettu normaalimitoitetut, jyrkät puuportaat. Niissä ei ole luonnollisia huilauspaikkoja, kivien ja juurien kiertoja. Senkun vaan kelaat ylöspäin.
Vuoren valloittajat Jonna ja Timo
Alaskin pääsimme. Etenkin sen tunsi seuraavana päivänä pohkeissaan ja polvissaan. Varsinainen Port Fitzroyn kylä menikin verrytellessä.
Kyllä Port Fitzroyssakin kannattaa käydä
Valitettavan tyvenessä jouduimme jatkossa koneilemaan. Hienot maisemat jyrkkien ja karujen saarten väleissä eivät estäneet Jonnaa kalastamasta. Aiemminkin mainitut primitiiviset kalavälineemme osoittautuivat heti varsin lupaaviksi. Komea, kiinnijäätyään, hypyllään esittäytynyt hopeakylki sen sijaan päätti irroittautua hyvissä ajoin ennen paistinpannuamme. Saalisodotukset tosin moninkertaistuivat hetken kuluttua, kun havaitsimme valaan henkityssuihkun. Pian näimme niitä useita ja hengittäjiä, n. Iiriksen kokoisia, myös varmaan kymmenen. Lähimmillään eräs sukelsi Iiriksen alle parinkymmenen metrin päästä. Varsin hyvinkäyttäytyvä se ei ollut, vaan jätti keulaamme punaisen, löyhkäävän jätöspilven. Luotettavalta paikalliselta taholta varmistimme myöhemmin elikot Bryden-valaiksi.
Valas Timo vesalaisen kuvaamana
Heti perään Whangaparapara-lahdelle saapuessamme, kymmenet delfiinit järjestivät vauhdikkaan lahden ympäri uinti-hyppykilpailun. Uusintaesityksen ne tarjosivat seuraavana aamuna.
Kukaan ei vastustellut, kun retkueemme suuntasi taas polulle, tällä kertaa kohti kuumia lähteitä. Kolmen tunnin ylös, sataan tai kahteen ja alas ja takaisin ylös vaelluksen jälkeen saavuimme lähteelle. Oikeastaan kivillä padotulle pienelle altaalle, johon puro toi kuumaa vettä. Riitta joukostamme vain kylpyyn uskaltautui. Tusina taas arviolta tuli kilometrejä ennenkuin valitsemaamme pölyistä soratietä takaisin pääsimme. Pitihän senkin taas harjanne, 200 m, ylittää.
Kapteeni Cook nimitti saaren (barrier suom. este) sen Hauraki-lahtea Tyynenmeren mainingeilta suojaavan sijainnin takia. Sanotaan, että ”The Barrier” on kuin Uusi-Seelanti 50 vuotta sitten. Harvaanasuttu, alle 1000 henkeä, karu ja eristäytynyt. Saarella ei ole yleistä sähköverkkoa ja tieverkko on paljolti päällystämätön. Monelle miljoonasta, Aucklandilaisesta, veneilijästä ja lomailijasta, tämä on oikea onnela.
Barrier-saari on osa Auckland Cityä.
Port Fitzroy ja Kaiaraara alkukirjaimen kohdalla, Whangaparapara h:n kohdalla.
Täällä on lauttayhteys, pari pientä lentokenttää, kymmeniä ankkurilahtia ja kilometreittäin merkittyjä ja hoidettuja polkuja, joilla voit nähdä muita ihmisiä tai sitten et. Puita, kauria, totaraa, rimua näet varmasti, metsässä kun olet, nikau-palmuja ja monia saniaislajeja, niistä suurinpana kymmenmetrisen saniaispuun. Voit kylpeä kuumassa lähteessä, etsiä menneen kauripuunhakkausajan jäänteitä, kauripatoja ja radanpohjia. Saarelta löytyy myös jo lopetettuja kulta, hopea ja kuparikaivoksia. Valaanpyyntiä on myös harjoitettu. Viimeisin tukikohta, 50-luvulla perustettu ja 60-luvun alussa saaliiden vähennyttyä, lopetettu on Whangaparaparassa.